I kirja: Luokkavallan vahtikoirat (Emilia Kukkala & Pontus Purokuru 2016)

Luin ekan kappaleen äsken loppuun. Jos kaipaa kirjalta epäpoliittisuutta, niin ymmärrän jos tää kirja ei iske. Kirjoittajat ovat suoria sen suhteen, että kirja ei ole neutraali tai objektiivinen, vaan erittäin puolueellinen ja poliittinen. Ekan kappaleen loppu antaa käsityksen joltiseenkin anarkistisesta näkemyksestä siitä, ettei yhteistä hyvää voi koskaan olla ja kaikki projektit, jotka sanovat pyrkivänsä siihen ovat valheellisia. Kirjoittajat eivät myöskään ole toiveikkaita journalismin tulevaisuuden suhteen. He eivät usko, että journalismi voisi karistaa porvarillisuutensa.

Mielenkiintoista kappaleessa oli Kiven haastattelu, sen tosin olin lukenut jo aiemmin, joten tämä oli lähinnä kertausta, sekä lyhyt katsaus journalismin historiasta. Jälkimmäisestä olisin kernaasti lukenut enemmänkin. Ai niin, erityisesti mieleen jäi sitaatti Talouselämän entisten toimittajien kirjoittamasta kirjasta, jossa neuvotaan lobbareita median hallinnassa. Se löytyy oman lukuohjelmani mukaan 14 prosentin kohdalta, valitettavasti en pysty kopioimaan sitä tähän. Ydin on se, että toimittajiin kuulemma pitää vaikuttaa jo etukäteen, eikä osallistua keskusteluun vasta kun sitä käydään julkisuudessa. :P

Olen nyt omalta osaltani lukenut Luokkavallan vahtikoirat. Kirja ylitti jossain määrin odotukseni, selkeällä poliittisuudellaan. Toisaalta se olisi voinut olla kirjana, lähinnä rakenteensa osalta, paljon parempi.

Minusta kirjan viestin voi tiivistä siihen, että toimittajien suuren enemmistön pitää ruokkia itsensä ja perheensä, ja toimituspäälliköt ovat tavallisia keskiluokkaisia heteromiehiä, joilla on asuntolainan maksettavana. Ja kuka omistaa mediat. Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Onko tässä nyt mitään uutta? Eipä juuri.

En koe oppineeni kovinkaan paljoa. Pikemminkin kirja vain vahvisti käsityksiäni, joita minulla oli jo aikaisemmin. Toki minusta tuli taas (hetkeksi?) mediakriittisempi, ja sain muutamia hyviä vinkkejä siitä, mitä medioita voisin alkaa seurata laajentaakseni pehmoviherkäpyläläistä näkökulmaani.

Kirja on varmasti hyvä niille, jotka aikovat puhua äänellään ja DiEMin äänellä julkisuudessa. Minä nippanappa eliittiin (tai ainakin selvästi ylempään keskiluokkaan) kuuluvana akateemisena valkoisena keski-ikäisenä heteromiehenä voin toki puhua asiantuntijan auktoriteetilla, silloinkin kun en asiasta mitään oikeasti ymmärrä, koska osaan puhua asiantuntijoiden kielellä ja kuulun oikeaan "luotettavaan" väestöryhmään. Hullun maineen voin saada, mutta siinäkään ei ole mitään uutta.

Jos sitten yrittää kurottaa vähän syvemmälle, minulle positiivisena yllätyksenä kirjassa käsitellään valtarakenteita, niiden syntyä, ja ylipäänsä yhteiskunnan tasapainoa. Mutta enemmänkin anekdoottien oloisesti ja ilman sen syvempää analyysiä, mutta se ei kai ollutkaan kirjan tarkoitus.

Ehkä suurin anti kirjasta minulle tuli kuitenkin rivien välistä ja varmaankin kirjoittajien sitä tarkoittamatta. Tajusin aikaisempaa paremmin, miten ihmiset pelkäävät, usein itse sitä tiedostamatta. Miten ihmiset lähes ymmärtävät (mutta eivät ihan) ja pelkäävät, että tämä nykyinen meno ei voi jatkua. Jos näin on, se selittää montaa asiaa, niin perussuomalaisten menestystä kuin hallitsevan talouseliitin haluttomuutta nähdä vaihtoehtoja.

Mutta ehkä taustani rajoittaa minua enemmän kuin itse ymmärränkään.

Olen iloinen, että jaksoit ennakkoluuloistasi huolimatta lukea LV:tä/LV:n @pekkanikander :) Ja olen jokseenkin samaa mieltä, että kirja ei opettanut itselleni hirveästi uutta. En tiedä koinko selkeää poliittisuutta sen eduksi, sanoisin että +/- 0. Joissain paikoin valitut ilmaisut olivat mielestäni turhan provokatiivisia ja valittu näkökulma tarkoituksellisen mustavalkoinen.

Esim. Yhdysvaltojen poliisilaitoksen mustiin kohdistamaa ylimitoitettua väkivaltaa, joka on siis mielestäni todellinen järjestelmällinen ongelma, kirjassa kutsutaan "etniseksi tappojärjestelmäksi", joka on aika lähellä ajatusta kansanmurhasta (motiivia ja tarkoituksellisuutta ei kuitenkaan selitetä, mikä olisi näin kovalle syytökselle tarpeellista). Myös väkivallan määritelmä on kirjassa niin epämääräinen, että sitä voi olla kaikki fyysisestä psyykkiseen väkivaltaan ja sukupuoli-identiteetin mukaisen vessan puuttumiseen - ja ne ovat yhtä tuomittavia, paitsi jos väkivalta on anarkistista eli kohdistuu yhteiskunnan hierarkian romuttamiseen. En väitä, että em. mainitut esimerkit eivät voisi olla minkään sortin väkivaltaa, mutta minusta ne pitäisi eritellä tarkemmin, eikä vaan nimetä kaikki samaksi väkivallaksi, sillä elämässä on nyansseja. (Yhteiskuntatieteilijän väkivalta: vimmattu halu nimetä asioita mahdollisimman tarkasti?)

Mietin, että teksti edustanee post-modernistista progressiivisuutta, joka hyökkää post-modernistista taantumuksellisuutta, mutta ennen kaikkea modernistista edistysuskoa vastaan. Jos em. väite meni nyt ihan yli, niin suosittelen lukemaan tämän tekstin, joka avaa mielestäni hyvin tätä eri mielentilojen välistä kiistaa. Modernin edistysuskon mukaan journalismi on demokratian suojakilpi korruptoituneita intressejä vastaan, vahtii valtaa eikä suojaa sitä. Kirjan premissi on osoittaa tämä usko naiviksi, minkä homman se suorittaakin ihan mallikkaasti. Kirja on kuitenkin reaktiivinen, se ei tarjoa minkäänlaista tulevaisuususkoa. (Voin tosin olla väärässä kun en ole lukenut kirjan viimeistä kappaletta!)

Mikä sitten oli mielestäni kirjan ansio? Se sai minut miettimään journalismin, demokratian ja nationalismin suhdetta. Onko demokratia muutakin kuin nationalismin jatke, jota pönkitetään tarinoilla kuvitellusta yhteisestä? Sitä voisimme yhdessä miettiä vaikka kirjanpurkukeskustelussa tai täälläkin. Itse en osaa antaa tyhjentäviä vastauksia.

Ensimmäisen kappaleen alaotsikon "Kulta-aika, jota ei ollut" on mielestäni koko kirjan mielenkiintoisin osio, jossa on hyviä lähdeviitteitä yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen (Kai Eriksson Viestinnän ajatus ja moderni aika (2012); Harold D. Lasswell Propaganda Technique in the World War (1927)), joihin voisi kenties tässäkin lukupiirissä tutustua paremmin.

Valta ja aatteet ovat aivan yhtä "syvällisiä" yhteiskunnan rakenteita muovaavia voimia kuin @pekkanikanderin mainitsema finanssipoliittinen tekijä korko. Siksi kirjan avoimen poliittinen aktivismi ei häiritse minua vaan haastaa tutkiskelemaan omia käsityksiä näistä syvärakenteista, Tuulian mainitsemia "mielentilojaan" ja sidonnaisuuksiaan (mitä Pekka näköjään ehti tehdäkin luettuaan kirjan). Tulokulmana voisimme aivan hyvin pitää Tuulian ylle linkittämää Lil­ja Tam­mi­sen bloggausta aatehistoriallisesta katsauksesta, jossa yritetään luoda tahtotilaa ulos reaktiivisesta postmodernista uuteen "aidon vilpittömään ja lisäksi myös rakentavaan kansalaislähtöiseen kansalaiskeskusteluun". Jos analyyttisyyttä kaivataan, voisikohan tämä alle liittämäni Puolimatkan artikkeli (vain 28 sivua) olla sen suuntainen puheenvuoro sellaisen keskustelun synnyttämiseksi.

Oliko muuten tarkoitus pitää vielä myös jokin video/ääni purkuilta? Pekan mukaan "yksittäisen sunnuntai-illan voi hyvin järjestää, uskoisin että kumpi vaan 22. tai 29. onnistuu."

"Oliko muuten tarkoitus pitää vielä myös jokin video/ääni purkuilta? Pekan mukaan 'yksittäisen sunnuntai-illan voi hyvin järjestää, uskoisin että kumpi vaan 22. tai 29. onnistuu.'"

Oli tarkoitus. muistelen kuitenkin, että kirjan purkupäivästä ei muodostunut konsensusta kun Pekalle maanantait on ainoita sopivia päiviä? Minulle käy kumpi tahansa 29. tai 30.1. @pekkanikander @ristoalakaila @villburn

Yön yli nukuttuani voisin vetää edellisen demokratiakäsityksiä analyyttisesti tarkastelevan näkökulmani pois ja ehdottaa tilalle sittenkin jotain kansalaisaktivismin muotoja sivuavaa. Tuulia ehtikin jo huomauttaa, että (luokka)vallan haastaminen edellyttäisi väkivallan tarkempaa määrittelyä rakenteellisesti ja pohdintaa myös sen käyttämisestä kansalaistottemattomuuden muotoina. Printtimedian rahoituksen pienentyminen saa kriittisen journalismin pahaan välikäteen varsinkin kun nyt viimeistään Wikileaksin ja Snowdenin aktivismin myötä sosiaalisen median rooli on kasvanut "taustahälystä" kansalaisaktivismin tärkeimmäksi vaikuttamisen välineeksi. Mikä on kansalaistottelemattomuuden paikka tässä analyysissä (vrt. Greenpeace ilmastonmuutoskeskustelussa). Mikäli yleinen mielipide halutaan saada puoltamaan whislerblowerien vapauttamista syytteistä, olisi joukkorahoituksella toimivien acTVismin tyyppisien mediatalojen tukeminen tärkeää:

https://youtu.be/Y5SjxgzC11k

Minulla on ikävä kyllä nyt seuraavat viikot sen verran paljon muuta ohjelmaa, että joudun jättämään purkupäivän suosiolla joka tapauksessa väliin. Esim. 29.1 ilta on jo muuten varattu ja 30.1.-3.2. olen työmatkalla. Osallistun kuitenkin mieluusti lukupiiriin näin online.

29.1 ei käy näillä näkymin, maanantai on kyllä mahdollinen. Tosin itselläni on sillä viikolla lukukauden vaativin tentti. Parhaiten siksi kävisi esim sunnuntai 5.2.

Jottei kaikkien tarvitse erikseen kommentoida tätä, niin ehdotan seuraavaa: tykätkää tästä kommentista, jos sunnuntai 5.2 klo 20,00 - 22.00 käy teille.

Nosto! Mikäli ette huomanneet @tuuliareponen @ristoalakaila @pekkanikander
Tulkitaanko niin, että sunnuntai 5.2 ei käy kenenkään kalenteriin?

Mulle sopii kyllä sunnuntai 5.2.!